lauantai 7. maaliskuuta 2015

Kirje ystävälle

Sinä ystäväiseni kannustit minua blogia pitämään...! 
Tämä on nyt tätä minun terapiaani. 
 

Uskon, että saat tämän kyllä luettua.
Juttelen sinulle edelleen, kun pitää höpöttää. 
Nytkin pitäisi miettiä kanssasi mitä laitan päälle perjantaina? 
Kysyisit sitä kuitenkin. 
   

Tunsimme toisemme pienestä saakka. 
Vanhempamme osaisivat kertoa ehkä tarkalleen kuinka kauan? Kouluikäisestä kuitenkin, noin 45 vuotta sitten. Elämä tutustutti meidät saunan lauteilla, vedestä nauttimisen merkeissä. Tapasimme usein perheidemme säännöllisillä uimahallikäynneillä Kouvolan urheilupuiston uimahallissa. 

Uimahallista tuli myös yhteinen työpaikkamme, se oli meidän molempien nuoruusvuosiemme hyvä työnantaja. Toimimme kumpikin siellä uimaopettajina ja kollegoina. Monen nuoruuden juttujen muistot on sieltä. 

Opiskelumme veivät meidät eri teille. Eri opintojen ja kaupunkien kautta muutimme molemmat taas samalle paikkakunnalle. Tulimme samoihin aikoihin opiskelujen ja työtehtävien myötä Helsinkiin, ja vain muutaman kilometrin päähän lähietäisyydelle toisistamme. Saimme toisistamme käytännön ystävän tukea monissa tilanteissa, kun oli opeteltava selviytymään suuressa maailmassa yksin. 

Muistelit usein kuinka laitoin valaisimen ensimmäisen asuntosi kattoon. Olin juuri joutunut opettelemaan lampun laiton! Vedimme molemmat aerobicceja ja vesijumppia. Jonkun verran ystäväpiiritkin olivat samat, joten yhteistä jaettavaa oli paljon. Jaoimme niin iloiset, surulliset kuin pelottavatkin tilanteet. Meillä oli luonnollisesti myös eri ystäväpiirit, ja menemisemme eriytyivätkin aika ajoin pitkiksikin tauoiksi.

***

Jaoimme monta yhteistä intressin aihetta ja mielipidettä, ja ihan yhtä monesta olimme myös eri mieltä. 
Kuten joskus itse totesit: "Eikös hyvä ystävyys ole juuri sitä, että voidaan olla eri mieltä, ja se kestää myös riitelytkin?" 
Olimme siitä samaa mieltä, voimme olla hyvinkin eri mieltä asioista. Sen täytyy olla sitä oikeaa ystävyyden voimaa!

 Mitäs me, vahvatahtoisia naisia molemmat.
 


Opimme tässä vuosien varrella pitämään etäisyyttä ja taukojakin, kun ärsyytyminen toiseen oli liian voimakasta. Opimme matkan varrella puolin ja toisin aiheet, joista tiesimme ettei kannata kovin syvästi keskustella. 

***

Oikean ystävyyden tunnistaa siitä, että välimatkalla ja pitkillä tapaamisväleillä ei ole merkitystä. Välimatkoista huolimatta "juttu jatkuu siitä mihin se jäi". Se on muuten hassusti sanottu. Eihän se ihan siitä samasta jatku: elämän tilanteet ja jutut ovat ehkä muuttuneeet, elämä on tuonut kummallekin erilaista eteen.

Mitä on todellinen ystävyys? 
Mitä se kestää, mitä se kärsii?

Oikean ystävän kanssa voidaan ottaa välillä vaikka välimatkaa toisaalle, ja tuulettaa omia tuntemuksia. 
Tuuletus on tärkeää ystävyydessäkin. 

Oikea ystävä ei pröystäile, eikä kerskaa. Oikea ystävä ei kehuskele itseään materialla. Oikea ystävän kanssa ei seurustella sen takia, että sinulle on siitä hyötyä. Oikea ystävä on onnellinen siitä miten erilaistakin molempien elämät voivatkaan olla. Pääasia, että toista voi kannustaa, ja auttaa. 
Oikea ystävä osaa iloita puolestasi vilpittömästi, ja uskaltaa jakaa surullisetkin aiheet. 

***

Ystävyyden tunnistaa siitä, kun aidosti on taas ja jälleen kerran kiinnostunut toisesta. Silloin pääasiaksi ei muodostu ainoastaan se, mitä itselle kuuluu, vaan se, mitä toiselle kuuluu. Silloin kun tämä vastavuoroinen uteliaisuus on molemminpuolista, keskustelu soljuu huolettoman sujuvasti, ja jatkuu siitä, mihin se viime kerralla jäi. Se on aitoa ystävyyden rikkautta.

***

  Elämä tarjosi meille hyvin erilaisia asioita.

Paljon tekijöitä, joista emme pystyneet kilpailemaan. Ja se oli samalla yhdistäväkin tekijä.  

Sinä jos kuka ansaitsit tittelin: "Eniten lapsia rakastava lapseton ihminen maailmassa", kuten yhteinen ystävämme Veltsu sinua kutsui. 
Amanda, Tyttäreni Rosalie ja Kiia.
 
Olit minun lapsilleni aina tärkeä äidin ystävä, vähän kuin varasisko, kuten monesti toisistamme totesimme. 
Aivan yhtä tärkeä.

****

Silloin kun lapseni olivat pieniä, saimme käytyä taidenäyttelyt ja kulttuurikohteet ja -retket hienosti. Saimme oikein luvan kanssa pitää sopivin väliajoin hyviä kaffetaukoja, kun oli tauon paikka. Ja kunhan kohteet olivat koirille sallittuja... 

 
 Yhteiset puheenaiheemme olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin lapsista puhumista. En osaa eritellä, mistä emme olisi kanssasi puhuneet, niin laajalta skaalalta keskustelimme ja parantelimme aina maailmaa! 



Rakastit kouluttaa muidenkin lapsia vaativalla välittämiselläsi, vähän jopa salaa heidän omilta vanhemmiltaan, jos heidän omat vanhempansa eivät sitä mielestäsi tarpeeksi napakasti tehneet. 

 

Ja myös muiden koiria. Niistä pidit erityisen hyvää huolta.



Koiria kohtaan olit anteliastakin antoisampi: minun Elli- kellikaramelli, joka ei ollut tottunut nuolemaan leivontakulhoja, sai sinulta salaa lusikoita ja kulhoja nuoltavaksi. 


Lasten kasvatuksesta olimme hyvin samoilla linjoilla, se oli sinullekin mieluinen lempiaihe. 

Amanda ja Pinja, ja poikani René ja Ron.
  
Koirien kasvatuksesta meillä oli tosiaan vähän erilainen näkemys...

Onni oli sielunkumppanisi, jota vietiin vaikka itsekseen veneajelulle "...koska Onni niin piti olla veneessä". 
Se oli sitä päättäväistä hassuuttasi.

  
Teimme retkiä, niin työ- kuin vapaa-ajan uteliaisuuskeikkoja. Parasta oli extemporet, se onnistui aina jos vain työkuviomme sallivat.


Tai se kerta, kun olit vuokrannut mökin Lopelta, jossa olikin tylsää ja pelottavaa yksinään? Hyppäsitkin illalla autoon, ja ajoitkin kanssamme Inkooseen.
Onni, Rosalie ja Adele.

Aurinkoiset kesät olivat sinulle kauhistus. Minulle unelma! Valitsimme paikkamme niin, että sinä pääsit aina varjoon ja minä aurinkoon.  

*** 
  
Autoit elämässäni paljon, minä autoin joskus työtehtävissäsi.

   

Yksi asia, joka meitä vahvasti myös erotti, oli miesmaku! 

Sinä rakastit nuorena salskean pitkiä, hyvin kouluttautuneita miehiä. Minä olin maanläheisempi ja ihailin vähän jykevämpää suomenhevos -tyyppistä ronskiutta. Tiesimme heti ravintoloissa käydessämme, kuka oli kummankin tyyppiä. Iän myötä miesmakukin muuttuu: ihailit vankkoja kauniisti parrakkaita karhuja, joilla piti olla vakosamettihousut. Yksi ihailusi kohde, hmmm. Timo Kotipelto on myös ollut minulle se sinun ihailujesi suuri ihmetys. Itse kun olen hokenut vuosikausia George Clooney-komeuksien nimeen. 

Oi, tämä oli kiinnostava aihe, aina vaan! Jari Sillanpää oli ainoa, jota me pidimme molemmat ihanana. Ihaltavan hyvänä tyyppinä. 

***

Olimme molemmat kookkaita blondeja. Sinä osasit olla ylpeä pituudestasi ja näyttävyydestäsi, minä en. Olen aina yrittänyt olla pienempi, ja aina kevyemmällä linjalla.

"Naisen pitää olla näyttävä!" Se oli hyvä mottosi. 
 
 Me kummatkin kärsimme myös samanlaisesta ongelmasta: perinnöksi saamistamme tummista silmänalusista. Tästä kuvasta pidit kovasti, koska käsittelin photoshopilla vähän tummia silmänalusiasi.
 


Kaffettelu hyvän jälkkärin merkeissä oli meille molemmille mieluista. Ja taas totesimme yhteen ääneen: "...eihän me niin paljoa olla syöty. Eihän?"

***

Sinun kanssasi teimme aina ruokaa, olithan alan ammattilainen. 

Se oli ensinnäkin kätevää, ja nautit itse siitä niin, että sait tehtyä sellaista syötävää kuin halusit. Saatoit tupsahtaa meille iltakäynnille, ja ilmoitit tuovasi ruuat tullessasi: " Älä tee mitään ruokaa, mä teen!"
Joskus normiarki, joskus kokonaisia kuvaussessioita.


  
Olit lähes kaikissa perhejuhlissani avustamassa. 
Tai lainasit vähän tuttuja tiloja työtehtäviisi. 
Saatoit valita kuvauspaikat myös Onnin ehdoilla, joka oli vain leppoisaa kaikille osapuolille. 
 
Poikieni ristiäisten aikaan 1990-luvun lopussa ei ollut vielä hyvää sokerimassaa markkinoilla ja halusin itsepintaisesti tehdä prinsessakakusta vaaleansinisen prinssikakun. Ei niitä silloin ollut! Autoit minua aina näissä ideoissani. 

Selvitit silloinkin juurta jaksain kollegoiltasi miten tällainen vaaleansininen pinta parhaiten tehdään. Se oli sinulle niin tyypillistä! Ei ollut sellaista henkilöä, keneltä ei olisi voinut tai kehdannut kysyä neuvoa. 
Soitit ja kysyit suoraan, juuri siltä keneltä piti. Juuri niin, toimittajan rohkeudella, pokalla ja uteliaisuudella. Se olikin piirre, joka meitä kovasti erotti. Sinä kehtasit, minä en. Sait autettua :)! 

***

Yhtenä tärkeimpänä yhteisesti koettuna tapahtumana mieleeni jäi oman isäni hautajaiset vuonna 2003. Ne olivat pienet ja sievät, joihin teimme yhdessä itse tarjoilun.

Siitä asti olemme keskustelleet kanssasi kuolemaan valmistautumisesta ja omista hautajaisista. 

Isäni hautajaiset tulivat minulle ja sisarelleni niin yllättäen eteen, että sen jälkeen hautajaiset ovat olleet lempiaihe: se, kuinka jokainen ihminen olisi oikeutettu kertomaan millaiset hautajaiset itselleen toivoo. Keskustelimme tästä monet kerrat.
 Oikein inspiroiduimme hautajaisaiheesta, jo paljon ennen syöpädiagnoosiasi. Diagnoosin jälkeen toki vähän vaisummin, mutta kuitenkin. 


Parisen vuotta sitten olimme molemmat omien elämiemme ikävien asioidemme rikkomia joulun jälkeen, kun ilmestyi Erinin versio Kaija Koon kappaleesta " Vapaa":

"En odota yllätystä, en pidätä hengitystä. 
Mä haluan jättää sen kaiken taaksepäin, mun pakoni loppuun juostu on. En mä rohkea oo, enkä kuolematon, mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan; Tää mun pakoni loppuun juostu on."

Kuulin sinun ensimmäisen kerran sanovan, että syövän osuminen kohdallesi oli huonoa tuuria, joka on vaan hyväksyttävä. Sitä ei pääse pakoon. 
 
Nuo laulunsanat satuttivat niin. Itkimme taas. Tajusimme molemmat ettei pakoon juoksu auta.
 ***
Keskustelimme kanssasi hautajaisistasi usein, vielä viimeiselläkin kerralla tavatessamme, elämäsi toiseksi viimeisenä sunnuntaina. Olen iloinen, että uskalsit puhua aiheesta samalla rohkeudella kuin ennenkin, vaikka oli tiedossa, että lähtösi oli kyllä lähellä.
"Ei ei. Vielä ei ole itkun paikka", kuten sanoit hyvästellessämme.

Aidon ystävän kanssa ei tarvitse myöskään ehkä puhua mitään. Senkin osasimme, olla vain. Nautit olla Inkoossa ja "Torpalla". 
Siellä onkin nyt paljon muistoja. 
 
****

Meille sattui monta kohtalon määräämää erikoista sattumaa. Yllättävin, itkuisin ja surullisin oli se kerta, kun törmäsimme sattumalta isossa parkkihallissa, kun olit juuri saanut rintasyöpädiagnoosisi. 

***

Toinen, tällä kertaa valtavan iloinen jälleennäkeminen tapahtui viime kesänä, kun täysin sattumalta tapasimme serkkusi lapsineen, jota et ollut tavannut pitkään aikaan. Olisimme istuneet helteisenä kesäpäivänä kaffella vaikka kuinka pitkään, jos äkäiset ampiaiset eivät olisi sotkeneet piristävää kaffettelutuokiotamme.  



  

***

Voi että!
Olin jo soittamassa sinulle tässä kerran, kun piti keskustella kanssasi, että nyt se kuoleman paska tuli. Kuten itse syöpääsi kutsuit: "...jos ei tätä paskaa syöpää olisi".  

Tämä on kirjoitus Sinulle ystäväni, jolle tulen sanomaan viimeiset hyvästit. Kukat valitsin sellaiset, joista tiedän että pitäisit.
 
Niin, laitan hautajaisiisi päälleni jotain mustaa. 
Ehkä mekon.


Sinä sait lopulta lähteä kuten itse halusit: hyvin armollisesti, ei Terho-kotia, ei pitkään sairaalassa oloa. 
Ei kenenkään itkuisia hyvästijättöjä.

Sait olla näkemättä meidän kaikkien itkemisiämme.

Kuva: Valokuvaaja Pia Ingberg.

Huomenna ei itkulla ole rajaa. 

Uskon, että näet meidät kaikki kyllä sieltä jostain. 
 

************************************************

Tämä postaus on kirjoitettu ennen hautajaisiasi,jotka olivat eilen 6.3.2015. Hautajaisesi olvat kauniit. Kiian näköiset.