sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isänpäivä


Isänpäivä muistuttaa isästä.

Pitäisikö isänpäivän nimi muuttaa?

isänpäivä vai läheisenpäivä

Kasvoin lapsuuteni kodissa, johon ei kuulunut isää. Oli vain "Pappa" joka kävi pari kertaa vuodessa, tervehtimässä minun ja sisareni syntymäpäivinä. Ujona pienenä tyttönä olin joka kerta hämmennyksissä siitä, että sen sedän syliin piti mennä istumaan, joka joskus eteisessämme pikaisesti piipahti. Tuo mies oli isämme, Pappa. Pappa-nimi onkin minulle kuin erisnimi. 

Ei meiltä mitään puuttunut, äiti hoiti yksinhuoltajana kaksi tytärtään erittäin hyvin. Kiitos siitä. Ne ihmiset, jotka sanovat että lapselta puuttuu jotain, jos kodissa ei ole molempia vanhempia, eivät tiedä mistä puhuvat. En muista ajasta Papan kanssa elämisestä mitään, sehän tämän suojaisan lapsuuden tunteen tässä tapauksessa mahdollistaa. Olen ollut kovin pieni, 2-vuotias, kun äitini otti ja lähti tytöt kainalossa, joten minulla ei myöskään ole mitään mielikuvaa ajasta, jolloin on ollut "koko perhe" koossa. Mikä koko perhe? Meillähän oli koossa koko perhe! Pyhä kolmio: äiti, Heidi ja minä oli se kaikki, mitä turvallisessa elämässä piti olla. Meillä oli turvallinen ja hyvä lapsuus. Toki oli taloudellisesti tiukkaa, mutta niin se saattoi olla ehkä kavereillakin, vaikka perheissä olisi ollut molemmat vanhemmat. 

Vuodet vierivät ja aikuisuus muutti suhtautumistani tuohon mieheen. Etenkin siinä vaiheessa kun sain omia lapsia, Pappa muodostui vuosi vuodelta läheisemmäksi. Vuosien myötä tutustuimme toisiimme ja välit lähentyivät. Uteliaisuus omia juuria ja taustaa kohtaan kasvoi. Samoin ymmärrys tuota ihmistä kohtaan, olihan hän isämme ja lapsilleni Pekka-vaari.
  

Nyt kun isänpäivän nimeä on kovasti mietitty pitäisikö päivää kutsua läheisenpäiväksi, ei se sopisi tähän kuvioon senkään vertaa. Hän ei ollut moneen vuoteen läheinen. Hän oli lapsuuteni ajan se vieras mies, joka kävi vain harvoin. Tutustuttuani häneen aikuisena tiesin kerta kerran jälkeen syvemmin, että olen isäni tytär. Taiteilijan tytär, jolla on hänen piirteitään, taiteellisuuteen taipuvaiset geenit ja omaan jopa saman tyyppistä pippurista luonnetta. Mitä enemmän ikää tulee, sen enemmän ulkoiset piirteenikin kallistuvat Papan puoleen. Sen saman pilkkeen, joka Papalla oli aina silmäkulmassaan, näen ja koen itselläni ajoittain myös. Meillä oli sama ymmärrys visuaalisesta kauneudesta ja estetiikasta. 

 

Pappa eli elämänsä polut taiteilijan tavoin, juuri kuten itse valitsi. Kuluttavat elämäntavat veivät hänet jo suhteellisen nuorena. Pappa kuoli yllättäen vain 61-vuotiaana. Olimme siinä vaiheessa jo oppineet tuntemaan toisemme. Mitä enemmän opin Pappaa tuntemaan, tuntui siltä että olen samanlainen taiteilijasielu kuin tuo isäni, vaikka elämäntapamme poikkeavatkin suuresti toisistaan. 

Nyt isänpäivänä sisustan kotini seiniäni uudelleen. Taulut, jotka ovat osa minua ja juuriani saavat aina paikan kodissani. Ne ovat aarteitani, osa sitä persoonallisuutta, joista ammennan aina muistoja.
Viimeisimpänä pyyntönään hän pyysi, että toisin hänelle tupakkaa. En siinä vaiheessa tiennyt, että Pappa oli jo viikatemiehen käsissä. Kieltäydyin viemästä, koska se oli yksi syy jonka takia hänen sydämensä oli jo alkanut ilmoittaa lopputilistä. 
Tylsä kun olin, niin en vienyt.

Elämän näköjään kuului mennä näin.

Isänpäivä on isänpäivä. Hyvä niin. 
Isänpäivänä, isäni muistolle. Terveisin Iitu.